Mistä tätä tavaraa oikein pukkaa!

kasa

Pelkkä omistaminen saa esineen tuntumaan arvokkaammalta.

Keräilijä-metsästäjä, joka oli koko ajan liikkeessä, kantoi mukanaan kaiken tarvitsemansa. Tavaraa ei päässyt kertymään.  Kuitenkin se, mitä mukanaan kantaa, on omistajalleen arvokasta.

Pennsylvanian ja Whartonin yliopistot tutkivat ns. omistusvaikutusta kohteenaan Tansanian metsästäjä-keräilijät hadzat. Omistusvaikutus tarkoittaa sitä, että ihminen pitää omistamaansa esinettä arvokkaampana kuin samanlaista hänelle tarjottua esinettä. Jos henkilölle tarjotaan samanlaista, yhtä arvokasta esinettä, olisi 50% tapauksista henkilön kuulunut vaihtaa esine. Testeissä kuitenkin vain noin kymmenen prosenttia suostuu vaihtoon – ja tätä selitetään omistusvaikutuksella.

Omistusvaikutusta näkee välillä kirpputorilla tai asuntokaupoissa. Hintapyynnöt myytävästä ovat joskus aivan toisesta maailmasta.

Oma lähihistoriamme.

Sodan jälkeinen sukupolvi koki lapsuudessaan niukkuutta. Sotakorvauksia maksettiin ja samalla synnytettiin suuria ikäluokkia. Kaikesta oli pulaa, niin rakennustarvikkeista kuin vaatteista. Ruokaa ja viinaa säännösteltiin ja niitä sai vain kortilla.  Sotakorvaukset maksettiin ja pikkuhiljaa ajat paranivat.

Sitten tuli nousukausi ja äkkiä meillä oli vaurautta, mutta puute ja sen pelko elävät sisällämme. Nyt elämme kulutusyhteiskunnassa ja tavaraa on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen. Joten me hamstraamme ihan vain pahan päivän varalle.

Monet muistavat tv-sarjan Tankki täyteen ja Sulo Vilénin lauseen ”Ostin kun halvalla sain”. Edullinen ostos tuottaa vähän aikaa mielihyvää ja onnistumisen iloa. Toinen asia onkin tarvitaanko kyseistä tavaraa.

Seurauksena on ostokrapula ja lopulta aika tyhjä tunne.

Yleinen tyytymättömyys tai tarpeet jotka eivät täyty?

Mainonta luo uusia tarpeita ja samoin ryhmän paine. Pieni lapsi on tyytyväinen leikkiessään mielikuvituksen kanssa pelkillä kivillä ja kävyillä, mutta joulun lelukuvastoa selaava pikkupirpana haluaa kaiken mitä kuvastossa näkee.

Jos talous ei perheellä ole tiukalla niin lapselle halutaan toki antaa parasta ja leluvuori vain kasvaa. Kuitenkaan niillä kaikilla ei ehdi edes leikkiä.

Teini-ikäinen taas haluaa vaatteita kun muoti vaihtuu ja muotihan vaihtuu, ei enää riitä kevät ja syyskaudet.  Samanlaiset muotivaatteet auttavat sulautumaan ryhmään ja ryhmään sulautuminen tuo ryhmän hyväksynnän.  Muodista ulosjääneet vaatteet hylätään surutta vaatekomeron perähyllylle.

Tavaramme määrittelevät sen ketä me olemme.  Design versus halpakaupan tavara kertoo mikä on sosiaalinen statuksemme.  Olenko minä siis parempi kuin naapuri kun minulla on nämä tavarat? Uusi auto, litteämpi televisio, uusin älypuhelin, aina on teknisiä vempeleitä, joiden ominaisuudet ovat entistä parempia ja joita ilman ei voi olla. Mihin sitten joutuvat ne entiset, vielä toimivat, mutta jo auttamattomasti vanhanaikaiset? Kaatopaikat täyttyvät, vaikka kierrätystä kovasti korostetaan.

Asuminen on kallista ja vähiin neliöihin yritetään mahduttaa oleskelutilat ja se mistä rakentamisessa tingitään on säilytystilat.

Standardi toki määrittelee minimisäilytystilan määrän uusissa asunnoissa, mutta yleinen ongelma on se, että ”kun mikään ei riitä”.  Sitten vuokrataan lisää varastotilaa alan yrityksiltä ja tämä tulee loppupeleissä kalliiksi.  Liike-elämässä on jo pitkään ymmärretty varastoinnin kalleus ja siellä varastoiden määrää on vähennetty ja lopulta tuotetta aletaan valmistaa vasta kun se on liikkeestä ostettu.

Kun aika ei vain riitä.

Ruuhkavuosia elävä lapsiperhe seilaa kodin, tarhan, työpaikan ja ruokakaupan väliä. Arki menee päivittäisten asioiden pyörittämisessä ja viikonloput levätessä. Työelämä on nykyään kiireistä. YT – neuvottelut ovat jatkuvasti uutisissa. Entistä vähemmillä työntekijöillä tehdään samat työt kuin ennen. Ei siis ihme, että kotiin tullessa ei enää jaksa raivata tai järjestää.  Etenkään jos työnpaineet ovat johtaneet uupumukseen.

Elämässä tapahtuu muutoksia; muutetaan  yhteen, muutetaan erilleen, muutetaan isompaan, muutetaan pienenpään.  Kaikissa näissä yritetään karsia tavaraa tai tavaramäärä kasvaa. Voimavaroja kysytään pelkässä muutoksessa, riittääkö niitä järjestämiseen?

Nykyisin vapaa-ajastamme kilpailevat monet asia. Harrastukset vievät aikaa, television lisäksi on meillä internet ja sosiaalisen median houkutukset.  Kärsimme virikeähkystä.  On niin paljon mitä halutaan tehdä, ettei järjestäminen ole listan kärkipäässä.

 Kaaosta on helppo saada aikaiseksi.

– Joskus vielä järjestän keittiön kaapit…

– Nyt en ehdi, täytyy ensin…

– Tästäkin voin tehdä vaikka mitä, en raaski heittää pois!

Kun kasat kotona kasvavat, ehkä totumme niihin tai emme vain välitä. Mutta totumme tai emme, niin kasat muistuttavat tekemättömistä töistä ja kuormittavat meitä entisestään.

Koska omia tavaroita ei välttämättä näe, olisi terveellistä joskus katsoa kotiaan ulkopuolisen silmin.

Tavarat liittyvät usein johonkin elämänvaiheeseen, josta haluamme pitää kiinni.

Tavarat säilyttävät muistoja, kyse ei ole pelkästään matkamuistoista vaan elämän muistoista. Kaikki tavarat eivät ole muistoja, säilömme yllättävän  paljon myös rikkinäisiä ja tarpeettomia tavaroita.  Kun haluamme karsia niin ehkä auttaa kun mietimme onko tavaralla arvoa joko rahallista tai tunnearvoa? Tai KonMarin mukaan tuottaako tavara iloa tai mielihyvää?  Luulisi, että tarpeettomat ja vialliset tavarat olisi helppo laittaa pois, mutta näinkään ei aina ole.

Tavarataivas – miten paljon on tarpeeksi?

Oletko nähnyt Tavarataivas nimisen dokumentin? Se kertoo erään nuoren miehen tarinan luopumisesta. Hän luopui ensin kaikesta ja sai joka päivä hakea yhden tavaran varastosta takaisin.  Vaikka päähenkilö menikin äärimmäiseen ratkaisuun ja luopui alussa kaikista tavaroista, jotta hänelle selviäisi miten vähällä tulee toimeen, niin minusta se kuvastaa trendiksi tullutta tavaroista luopumista.  Materiaalin sijaan elämän sisältöä haetaan muualta.  Minimalisti pelit, joissa luovutaan kuukaudessa joka päivä päivämäärän kertoma määrä tavaroista, kertovat kasvavaa tarvetta selkeyttää elämää.

Mitä tapahtuu jos kuitenkin luovun?

Miten helppoa onkaan ostaa ja miten vaikeaa on kieltäytyä. Uutta ei voi tulla tilalle jos astia on entuudestaan täynnä. Vain luopumalla entisestä, voi saada muuta tilalle.

Koska sotku sitoo, tavaroista eroon pääseminen tuo energiaa ja tilaa hengittää. Käytännön elämä on yksinkertaisempaa, on helpompi pitää paikat järjestyksessä ja siivota.

Järjestäminen on silti jatkuvaa toimintaa. Tavarat on hyvä laittaa paikoilleen käytön jälkeen, mutta jotta tämä onnistuu on säilytyspaikkojen oltava järkeviä.

Kun onnistut, palkitse itseäsi. Tavaralla palkitsemisen sijaan voisit palkita itseään elämyksillä. Ne eivät kasvata kasoja.

kaaos

Hyllyn uudistaminen

timantti2

Joskus saa pienellä rahallisella panostuksella aivan uuden ilmeen jo aikansa eläneeseen tai väärän väriseen kalusteeseen. Tässä kuvassa vanhan koivunvärisen Timantti-hyllyn olen päällystänyt DC-Fixillä eli tutummin kontaktimuovilla. Kahvat olin vaihtanut jo aiemmin.

TimanttiUudistajana Seija

 

Käsiveska ja sen sisältö

Käsilaukku1

Olin jo parikymmentä vuotta sitten miettinyt, että käsilaukun vaihtaminen toiseen vaatetuksen mukaan on varsinainen riesa ja asiaa helpottaisi, jos tekisin käsilaukun sisuslaukun, jossa olisi tarpeeksi lokeroita kaikelle mahdolliselle ja jonka voisi helposti siirtää yhdestä laukusta toiseen. Ajatus jäi toteutumatta, mutta äsken huomasin mainoksessa Bonita Käsilaukun organisoijan. Joten tilasin sen.

Naisen käsilaukku on varsinainen aarrekammio tai ehkä ennemmin rojukasa, kuten varmaan huomaatte alla olevasta kuvasta. Tiesitkö, että käsilaukun sisältö voi olla niin painava, että sen kantaminen rasittaa hartioita. Eikä sieltä yleensä tahdo löytää sitä mitä etsii. Joten sen järjestäminen aika-ajoin on terveellistä. Tyhjensin laukkuni sisällön, ja tällä kertaa tavaraa oli harvinaisen vähän. Ei kuitenkaan mikään ihannetila, vai mitä?

Käsilaukku

Sitten pakkasin kaiken uudelleen. Kännylle tasku, perusmeikit omaan pussukkaan, kortit yhteen paikkaan ja avaimet toiseen. Ja vihdoin sisuslaukku käsilaukun sisälle. Kätevää. Tätä voin suositella.